... niin että ei se jaksa blogiakaan päivittää. Se hermostuu meille ihan pikku jutuista.
Niinkun esimerkiksi että minä vähän haukun muille koirille, tai joskus myös tuntemattomille ihmistyypeille. Yritän vaan varoittaa sitä kaikesta epäilyttävästä. Viime maanantain treeneissä se hermostui minuun ihan kamalasti kun en halunnnut yhtään seurata. Vähän jännitti meitä molempia, mattea se että oli itse ehdottanut kokeenomaisia treenejä ja sitten oma koira ei pysynyt viittä metriä hanskassa. Ja minua jänskasi se että iso musta rottweiler Pyry oli palannut treeneihin ja jotenkin se vaan saa pasmat minulta sekaisin. Kun en taida olla ihan varma pystyykö matte minua siltä suojelemaan. Vaikka kaikki sanoo että se on tosi kiltti.
Ja eilenkin matte sai kamalan raivarin kun minä lähdin jäniksen perään. Se kirkui ja huusi niin että ajattelin okei, ei sitten. Vaikka oli sitä niin kiva jahdata pitkin tietä, me mentiin tosi lujaa. Onneksi Nacho oli kiinni, veikkaan että se ei olisi pysähtynyt ja sitten matte kyllä olisi saanut hermoromahduksen.
Mutta kyllä Nachokin saa sen välillä suunniltaan, taas ihan mitättömilla jutuilla. Niinkun jos se kaivaa kivoja kuoppia pihalle, se on nimittäin ihan fiiliksissä kun maa sulaa ja on mutaa missä kaivaa. Tai sinä iltana kun Nacho lähti iltapisun aikaan aivoimesta portista tielle. Ei herran jestas sentään miten se taas huusi ja kirkui.
Lenkilläkin se välillä möykkää meille kun meillä on kiirus eteenpäin, ja me vaan sille että rauhotu nyt hyvä ihminen, ota iisiisti.
Ja on meillä kaikenlaista kremppaakin ollut. Mulla silmät vuotaa, ja Nacholla on milloin selkä kipeä, milloin tassu tai silmä tulehtunut. Kun me sairastetaan on mattekin hermostunut. Mutta minä yritän sitä aina lohduttaa olemalla koko ajan auttamassa mitä se ikinä tekeekin, menen sen syliin ja annan paljon pusuja. Ja Nacho kans. Että kyllä se siitä. Kevättä kohti.
T. Salsa