Olipa kiva koiramainen päivä. Tehtiin aamulla Salsan kanssa reipas lenkki kipakassa pakkassäässä, ihan tyttöporukalla. Oli niin kaunista että jos osaisin kuvia ottaa olisi tullut hyviä otoksia. Aurinko oli nousemassa, peltojen yllä lepäsi kevyt usva ja maa oli peittynyt yön aikana sataneeseen kevyeen pakkaslumeen.
Salsan käveleminen on parantunut sen verran ettän päästän sen taas välillä pelloille kirmaamaan, siitäkös se innostuu. Olisi ehkä säästänyt voimiaan jos olisi tiennyt mitä tuleman pitää.
Seuraavaksi suuntasimme nimittäin Vantaalle Salsan veljen Rasmuksen luo. Vähän jännitti, Salsa kun ei muita koiria, paitsi Nachoa, varsinaisesti rakasta. Mutta hyvinhän tuo sujui. Ensin otettiin tyttöjen poseeraukset pihassa, Salsa, sen äippä Alma, ja siskot eri pentueista Kerttu ja Ilona. Juoksuiset nartut, Kerttu ja ilona joutuivat valitettavasti jäämään autoon kun Rasmus otettiin tutustumislenkille. Voi sitä riemua kun sai tasavertaisen kaverin takaa-ajo leikkiin. Ihan kivasti tulivat toimeen, sisällä Salsa vähän komensi Rassea, mutta niin kai sen pitää ollakin. Tytöt määrää kaapin paikan.
Ihanaa että hoitopaikka löytyi, olen siitä niin täpinöissäni, en millään olisi raaskinut sitä hoitolaan viedä koko ajaksi. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tulee varmaan riittämiin.
Viime sunnuntai meinasi muuten kkäydä niin että Salsalle olisi tullut toisenkinlainen veli. Ajeltiin Länsi-Pasilassa illalla kun näin tumman hahmon ylittävän tien kauempana. Kissaksi liian iso, koiraksi liikkeellä liian yksin. Auto parkkiin ja Salsa ulos ja perään. Näin sen uudestaan vilaukselta mutten enää tavoittanut, koira se selvästi oli, Salsan kokoinen, musta, hintelä. Mies lähti toista kautta autolla. Meinasin jo soittaa että lähdetään kotiin, ei sitä löydy kun puhelin soi - se koira on täällä autossa nyt. Oli tullut kutsumalla luokse ja hypännyt suoraan auton taakse Salsan häkkiin. Satuin juuri olemaan poliisiaseman kohdalla ja sinipukuinen konstaapeli tuli ulos kohti partioautoaan. Pysäytin hänet ja kysyin olisiko heillä mahdollisuutta ottaa karkulaista hoteisiinsa. Lähempi tarkastelu paljasti otuksen nuoreksi urokseksi, sekarotuinen, pää oli staffimainen mutta kroppa kevyempi, jalat pidemmät ja rinnassa valkoinen merkki. Koira oli laiha ja söi ahneesti kourallisen koiranruokaan jota minulla oli taskussa (kuten aina !). Pentu oli kovin sympaattisen oloinen, rauhallinen, ehkä väsyksissäkin. Karkulainen jäi mieleen ja soitin Viikin löytöeläintaloon, mihin poliisit sen lupasit viedä, torstaina - koira oli haettu omaan kotiin. Hyvä niin, toivon. Ehkä sillä oli vaan ollut kova kasvupurähdys ja oli siksi laiha niinkuin nuoret koirat usein ovat. Muuten se vaikutti hyväkuntoiselta, turkki kiilsi ja silmät olivat kirkkaat. Mietin jo hetken mitä jos sitä ei kukaan kaipaa - kävisinkö vielä katsomassa sitä... ja senhän tietää miten siinä käy. Mielessä kävi mutta älkää kertoko kenellekään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti